Alla on ote narsistisen henkilön kanssa eläneen naisen päiväkirjasta (julkaistu luvalla). Se on pieni kurkistus siihen maailmaan, mitä elämä tällaisen miehen kanssa on. Siihen, miten se tuhoaa minäkäsitystä, onnellisuutta, sekä psyykkistä tasapainoa ja terveyttä. Narsistin kanssa eläessä sinä et ole tärkeä. Sille ei ole tilaa. Olen pahoillani, että joudun näin jyrkästi narsismin asiantuntijana ja psykoterapeuttina toteamaan, mutta uskon vahvasti, että näin on. Paras teko mitä voit itsellesi tehdä, on lähteä pois. Ennemmin tai myöhemmin. Päiväkirjan nainen jatkoi narsistisen ihmisen puolisona elämistä vielä kymmenen vuoden ajan näiden kirjoitusten jälkeen kunnes taloudellisten ja psyykkisten sidonnaisuuksien katkettua pystyi lopulta lähtemään. Hän oli kirjoittanut nämä kokemuksensa puoli vuotta häidensä jälkeen. Silloin viimeistään narsistisen puolison luoma illuusio ainutkertaisesta rakkaustarinasta tyypillisesti särkyy.
”Yhtään hellää kosketusta en ole saanut moneen viikkoon. Yhtään lämmintä kiitosta kera halauksen en ole saanut, vaikka olen yrittänyt miellyttää häntä ja kantanut miehelleni kotiin hänen toivomiaan tavaroita ja ruokaa. Huomautusta siitä, että olisin kaunis en ole saanut, vaikka olen ostanut kasapäin uusia vaatteita näyttääkseni siltä. En edes muista, koska mieheni olisi viimeksi sanonut rakastavansa minua. Ehkä silloin huhtikuussa, kun oli epätietoutta siitä, kuolisinko sairauteeni vai eläisinkö. Kysymystä siitä kuinka voin, en ole saanut viikkoihin, vaikka elän keskellä syövän sytostaattihoitoja. Kun huomasin hiusteni alkavan lähteä, sain lyhyen kommentin ’ei kannata repiä niitä’.
Kasapäin olen saanut näsäviisaita, hyökkääviä ja töykeitä kommentteja milloin mihinkin toteamukseeni tai tekemiseeni. Nukkumaan olen mennyt viikon ajan yksin mieheni jäädessä istumaan ja juomaan viiniä TV:n parissa. Kun tein listan hänen alkoholinkäytöstään, joka selvästi osoitti suurkulutuksen rajojen ylittyvän usealta viikolta, oli mies ilman viiniä hereillä olo aikani, mutta välittömästi yksin nukkumaan mentyäni haki viiniä. Eilen mies ei tainnut juoda (ensimmäinen alkoholiton päivä 40:neen päivään). Tullessaan nukkumaan hän suikkasi suukon jonnekin poskeni tietämille ja käänsi minulle selkänsä, vaikka näki, että valvoin.
Tunnen itseni erittäin ei-toivotuksi ja -halutuksi henkilöksi mieheni seurassa. En koe, että mieheni lainkaan minua rakastaisi. Seksuaalisesti koen itseni spitaaliseksi. En tiedä mitä miehelleni edes enää merkitsen, muuta kuin korkeintaan henkilöä, jonka avulla voisi rakentaa uutta työuraa ja tehdä rahaa. Muistot alkuajan rakkausrunoista ja muista huomionosoituksista tuntuvat irvokkailta. Tämän läpikäyminen olisi minulle paljon helpompaa, jos en rakastaisi tai välittäisi. Koitan pakottaa itseni ajattelemaan ’älä välitä’, mutta en osaa olla välittämättä. Tunne mikä minut tällä hetkellä valtaa on järjetön suuttumus ja kauna siitä, että:
Miksi minulle puhutaan siitä, ettei avioliiton pidä antaa haalistua, kun itse tehdään kaikki sen eteen, että se päättyisi ennen kuin on ehtinyt edes alkaa?
Miksi minulle on vain kaksi vuotta sitten lupailtu, että minusta tehdään maailman onnellisin vaimo?
Miksi minun pitää elää niin, etten koskaan tiedä koska toinen vastaa minulle töykeästi?
Miksi minua pitää kohdella tällä tavoin kesken syöpähoitojeni?
Miksi minun pitäisi tällaista elämää sietää, olin sitten syöpähoidoissa tai en?”
Poliisi kotona. Se on kuvaus, mikä toistuu narsistisen ihmisen kanssa eläneiden puolisoiden kertomuksissa. Narsistisen ihmisen elämä stressaantuneena on jatkuvaa käskyttämistä, komentamista ja simputtamista suhteessa jälkeläisiin. ’Unohditko sammuttaa valot vessasta? TULE TÄNNE JA SAMMUTA VALOT!’ Kuka sellaista vanhempaa haluaisi? Tai uusperhettä. Lapset kärsivät, kaikki kärsivät. Kun yrität puuttua, nostaa hän kädet ilmaan ja ryhtyy marttyyriksi ’parempi etten sano tai tee mitään’ -lausahduksillaan. Kyllä, parempi niin.
