Ihmisen kyky muistaa, palauttaa mieliinsä muistoja ja kertoa väkivaltatapahtumista on rikosoikeudenkäyntien keskiössä. Evolutiivisesti mielekästä on, että ihminen muistaa henkeä uhanneista kokemuksistaan hengissä säilymisen kannalta keskeistä sisältöä. Tämä palvelee myös rikosprosessia.
Suomessa korkein oikeus on päätöksessään KKO 2013:96 todennut oikeusohjeena kertomuksen luotettavuuden arvioinnista: ”…suurempi merkitys on kertomuksella itsessään, kuten sen keskeisen sisällön johdonmukaisuudella, realistisuudella ja muuttumattomuudella sekä yksityiskohtien runsaudella”. Tällainen oikeusohje ei mielestäni huomioi riittävästi sitä, että ihmisen muistiaineksella on kaksi vastakkaista taipumusta: Osa siitä unohtuu ja ei ole enää ajan myötä mieleen palautettavissa. Osa puolestaan aiemmin unohtuneesta muistiaineksesta voi palautua myöhemmin mieleen ajan myötä. Tästä ja hyvin monesta muustakin syystä johtuen henkilö voi kertoa samasta asiasta eri tavoin eri kuulemistilanteissa eikä kertomus näin ollen pysy muuttumattomana. Oikeusohje ei myöskään huomioi traumatisoitumisen vaikutusta mieleen palauttamiseen. Traumatisoitumiseen liittyvä tunteet kuten pelko ja häpeä sekä sen oirekuvaan mahdollisesti liittyvät tietoisuuden tason alentumat tekevät usein kertomuksesta kuulijalle sirpaleisen, epäjohdonmukaisen ja sekavan. Tätä selittää myös se, että traumatisoituminen on yhteydessä sekä rakenteellisiin että toiminnallisiin muutoksiin erityisesti sellaisilla aivoalueilla, jotka ovat keskeisiä muistitoimintojen, tunteiden säätelyn ja puheen tuottamisen kannalta (1). Oikeusohjeen vaatimus johdonmukaisesta ja yksityiskohtia sisältävästä todistajan kertomuksesta mahdollisesti henkeä uhanneesta tilanteesta on traumanäkökulmasta katsottuna liikaa vaadittu.
Saadakseni asiaan kuoleman uhan kokeneen ja siitä traumatisoituneen henkilön näkökulman, esitin tänään asiakkaalleni kolme väitettä ja pyysin häntä kertomaan, millaisia ajatuksia ne hänessä herättävät. Asiakkaani on aikuinen nainen, joka on 16 vuotta sitten joutunut puolisonsa kuristamaksi. Olemme viime vuonna työstäneet hänen tapahtumaan liittyvät muistikuvansa EMDR-terapian avulla erittäin häiritsevistä tunnekomponenteiltaan neutraaliksi. Ennen kysymysten esittämistä varmistin sen, ettei asian nostaminen esiin traumatisoisi häntä ja kerroin esittäväni kysymykset hänelle siksi, että olen huomenna asiantuntijatodistajana kuultavana sotarikosoikeudenkäynnissä (jossa näitä kysymyksiä muistin toiminnasta ja traumatisoitumisesta käsitellään), ja kaipasin kokemusperäistä kuvausta tästä ilmiöstä. Hän ei tiennyt sotarikosoikeudenkäynnin sisällöstä mitään. Alla on kuvattu kukin kysymys ja hänen niihin antamat vastaukset siinä järjestyksessä, jossa ne hänelle esitin.
Kysymys 1: ”Tapahtuneesta kulunut pitkä aika on heikentänyt muistikuviesi määrää ja laatua. Mitä mieltä olet tästä väitteestä?”
”Ei ole minulla ainakaan. Muistan sen kuin eilisen päivän. Siihen liittyi niin suuri pelkotila. Kyse oli henkiin jäämisestä. Sellaista ei ollut koskaan tapahtunut aiemmin. Ei sellaista unohda.”
Kysymys 2: ”Traumatisoitumisesi on heikentänyt muistikuviesi määrää ja laatua. Mitä mieltä olet tästä väitteestä?”
”Ei ole. Minulle se tapahtumien kulku on syöpynyt vaan paremmin mieleen. Näen vieläkin exäni ilmeen (asiakas sulkee silmänsä keskittyäkseen). Kuulen kaikki äänet. Ja haistan tuoksun.”
Kysymys 3: Olet kertonut tapahtumasta eri tavoin eri vastaanottokerroilla, mikä tekee kertomuksesta epäluotettavan koska se muuttuu kerrasta toiseen. Mitä mieltä olet tästä väitteestä?
”Ei tee. Silloin kun on kyse noin traumaattisesta tilanteesta, sä et uskalla mennä niihin muistoihin yhdellä kerralla. Säästelin itseäni siten, että se kertomus tulee palasina. Sillä tavoin kerroksittain. Se asia on silti minun mielessäni kokonaisuus. Eri kerroilla, kun siitä kertoo, niin sitä voi myös kielellisesti sanoittaa eri tavoin. Se tulee kerros kerrokseltaan ulos palasina mutta ne kaikki muistot ovat siellä. Se hyppely kerronnassa voi kuulostaa epäloogiselta, mutta ne kaikki asiat on tapahtunut kuitenkin. Se voi näyttää ulkopuoliselle siltä, että se kertomus olisi epäjohdonmukainen. Siinä on kuitenkin kyse itsensä suojaamisesta ja kielellisen ilmaisun eroista eri tilanteissa. Olisin huolissani, jos joku kertoisi asian aina samalla tavalla, silloinhan se kertomus olisi ulkoa opeteltu”.
Asiakkaani vastaukset kuvastavat hyvin yleistä psykoterapiatyössä saamaani kokemusta muistin toiminnan ja mieleen palauttamisen luonteesta liittyen voimakasta pelkoa herättäneisiin ja henkeä uhanneisiin tilanteisiin. Tuomioituimien tulisi tunnistaa nykyistä paremmin tilanne- ja yksilötekijöiden vaikutukset ihmisen muistin toimintaan. Hengissä säilymisen kannalta vähäistä merkitystä sisältävät tapahtumat rikospaikalla voivat mieleen palautettaessa sisältää epäjohdonmukaisuuksia, ristiriitaisuuksia ja epätarkkuuksia, eikä niitä tulisi pitää osoituksena henkilötodistelun epäluotettavuudesta koko kertomuksen osalta. On myös hyvä pitää mielessä, että muistot ovat muutakin kuin mielikuvia. Ne voivat olla myös kehomuistoja, hajuja ja ääniä. Ne ovat kuorittavissa kerronnaksi sipulimaisesti kerros kerrokselta henkilön psyyken sen mahdollistaessa ja salliessa. Psykoterapiakontekstissa asiakkaan kertomuksen luotettavuuden arviointi on toki vähäisemmässä merkityksessä ja roolissa kuin tuomioistuimessa. Tästä riippumatta edellä kuvatun kaltaisia väitteitä ei kukaan asiantunteva psykoterapeutti esittäisi.
Lähteet:
- Heningsberg, N., Kalember, P., Petrović, Z. K. & Šečić, A (2019). Neuroimaging research in posttraumatic stress disorder – Focus on amygdala, hippocampus and prefrontal cortex. Progress in Neuro-Psychopharmacology and Biologiacal Psychiatry, 90(2), 37‒42; Hull, A.M. (2002). Neuroimaging findings in post-traumatic stress disorder. The British Journal of Psychiatry, 181(2), 102‒110. https://doi:10.1192/bjp.181.2.102