Miksi seksuaalista väkivaltaa kokeneet naiset eivät tee rikosilmoitusta heti: uhrien lukumäärä Peter Nygårdin tapauksessa kasvaa

Kymmenet naiset ovat liittyneet ryhmäkanteeseen, jossa Suomalais-Kanadalaista muotimiljonääri Peter Nygårdia syytetään seksuaalirikoksista viime vuosikymmeninä. Tapauksia paljastuu koko ajan lisää ja todellista uhrien lukumäärää voi vain arvailla. Monet uhreista puhuvat asiasta nyt ensimmäistä kertaa. On oletettavaa, että asian saaman julkisuuden myötä tapausten lukumäärä nousee.

Seksuaalirikosten näkyvämpi käsittely mediassa voi hämärtää tietoisuutta siitä, että suurin osa seksuaalirikoksen uhreista ei tee rikosilmoitusta. Naisuhritutkimukset viittaavat siihen, että kaikista seksuaalirikoksista arviolta vain 10–20 prosenttia ilmoitetaan poliisille. Julkisuudessa olleiden useita uhreja käsittävien tapausten yhteydessä kysytään toisinaan, miksi uhri ei ole tehnyt rikosilmoitusta tapahtuman ajankohtana.

Ilmiö sai näkyvää julkisuutta muutama vuosi sitten, kun Yhdysvalloissa psykologian professori Christine Blasey Ford kertoi senaatin oikeusvaliokunnalle näkemyksensä siitä, että Brett Kavanaugh, Donald Trumpin ehdokas korkeimman oikeuden tuomariksi, olisi ahdistellut häntä seksuaalisesti 1980-luvulla. Asian käsittelyn yhteydessä presidentti Donald Trump kyseenalaisti Fordin uskottavuuden kysymällä twitterissä, miksei kukaan soittanut poliisille tapahtumahetkellä. Tämä johti hashtagiin #WhyIDidntReport, joka nousi ilmiöksi vain muutamassa tunnissa, ja jota muutaman päivän sisällä twiitattiin satojatuhansia kertoja. Twiiteissään lukuisat naiset kertoivat, miksi he eivät olleet ilmoittaneet kokemaansa seksuaalista väkivaltaa poliisille.

Tieteellisissä tutkimuksissa on tunnistettu tekijöitä, jotka ovat yhteydessä siihen, tekeekö seksuaalirikoksen uhri rikosilmoituksen vai ei.

Yhdysvalloissa tehdyssä tutkimuksessa seksuaalirikoksen johdosta oikeuslääketieteellisessä tutkimuksessa olleilta naisilta kysyttiin heidän aikomuksiaan tehdä rikosilmoitus ja heidän keskuudessaan tehtiin seurantakysely 18 kuukauden jälkeen (1). Niiden keskuudessa, jotka eivät olleet ilmoittaneet asiasta poliisille, useimmiten syyt liittyivät huoleen siitä, että tapahtuma tulee muiden tietoon (80 %), häpeän tunteeseen (78 %) sekä ajatukseen siitä, että muut ihmiset syyllistäisivät uhria tapahtuneesta (73 %). Nämä kaikki vaikuttimet liittyvät kokemukseen siitä, miltä minä näytän muiden silmissä tapahtuman seurauksena.

Yksi yleisimmistä uhriin henkilönä liittyvistä syistä olla ilmoittamatta seksuaalista väkivaltaa poliisille on häpeä. Häpeä on kielteinen tunne, johon liittyy kokemus kelpaamattomuudesta, huonommuudesta, voimattomuudesta ja mitättömyydestä. Häpeän tunne syntyy oman toiminnan peilauksesta ympäristön odotuksiin. Monissa seksuaalirikostapauksissa häpeä synnyttää kokemuksen osallisuudesta ja siitä, että olisi jotenkin itse myötävaikuttanut siihen, että joutui seksuaalisen väkivallan kohteeksi. Ihminen kokee yleensä voivansa jossakin määrin kontrolloida sitä, mitä muut hänelle voivat tehdä, ja seksuaalinen väkivalta rikkoo tätä kokemusta ja aiheuttaa siksikin kokemusta huonommuudesta ja keinottomuudesta. Tämä johtaa nöyryytetyksi tulon kokemukseen, joka puolestaan usein johtaa häpeän tunteen syntymiseen.

Häpeä muokkaa ihmisen ajattelua, tunteita ja käyttäytymistä. Häpeä ei aikaansaa halua kertoa asioista vaan halun piiloutua tai kätkeytyä. Joillekin on jo lapsena kasvatuksessa iskostettu ”mene nurkkaan häpeämään”, jolloin häpeään liittyy myös sosiaalinen eristäytyminen. Häpeään liittyy aina kielteinen kokemus itsestä, joka ilmenee itseen kohdistuvana halveksuntana. Häpeän tunteen vallassa henkilön voi olla vaikea nähdä itsensä ulkopuolelle ja ymmärtää, että toinen toimi häntä kohtaan vääriin. Häpeä voi johtaa aggressiivisuuteen, vihaan toisia kohtaan, itseinhoon, erilaisiin päihdeongelmiin ja itsetuntoon liittyviin ongelmiin. Käyttäytymisen tasolla se ilmenee usein lihasjännityksenä, hermostuneisuutena, välttämisenä, verbaalisena epävarmuutena ja hiljaisuutena (2).

Seksuaalirikostapauksissa itsesyytökset ja häpeän tunne ovat yhteydessä myös tilannetekijöihin. Alkoholin vaikutuksen alaisena oleminen, tapahtumapaikkaan vapaaehtoisesti meneminen, kyvyttömyys vastustaa tekijää, sekä jollakin tavalla entuudestaan tuttu tekijä ovat yhteydessä siihen, että uhri todennäköisemmin kokee häpeää, eikä tee rikosilmoitusta.

Häpeän luonteen ja ilmenemismuodon ymmärtäminen tekee ymmärrettäväksi sen, miksi seksuaalirikoksen uhri ei välttämättä tee rikosilmoitusta. Häpeästä vapaaksi pääseminen ei ole helppoa. Se edellyttää häpeän ominaispiirteiden ja vaikutusten tunnistamista ja halua oppia hallitsemaan ja sietämäänkin häpeää. Hyvinvointia edistää myös se, että tunnistaa, ettei ole vastuussa häpeän synnystä. Vapaaksi pääseminen edellyttää myös häpeän synnyttämän tapahtuman tarkastelua ja siihen liittyvien tunteiden työstämistä. (3) Tähän EMDR-terapia tarjoaa oivan työkalun. Parhaimmillaan se mahdollistaa seksuaalirikokseen liittyvien häpeän tunteiden neutralisoinnin yhdellä hoitokerralla (tästä myöhemmin lisää EMDR blogeissamme), jonka seurauksena henkilö kykenee katsomaan tapahtumaa ikään kuin etäämmältä tai ulkopuolisen silmin.

Häpeästä puhuminen ilmentää sitä, että häpeää on siinä määrin käsitelty, ettei se enää kahlitse henkilöä, eikä henkilöllä ole enää tarvetta sen johdosta piiloutua. Tämä mahdollistaa myös oikeuksien hakemisen ja tekijän vastuuseen saattamisen, joskus vuosikymmenien kuluttua. Puhuminen ei lisää häpeää vaan hälventää sitä ja auttaa vapautumaan siitä. Tähän kannattaa jokaista seksuaalirikoksen uhria hienotunteisesti kannustaa.

 

 

P.S. Mikäli olet osallinen Nygårdin tapauksessa ja haluat työstää siihen mahdollisesti liittyvää häpeän tunnettasi, ota meihin yhteyttä info@mielenjuuri.fi

Uhrien ryhmäkannetta ajava asianajotoimisto DiCello Levitt Yhdysvalloissa on kerännyt sivuilleen tietoa tapauksesta. Mikäli haluat liittyä ryhmäkanteeseen, voit sivujen kautta jättää yhteystietosi. Sivut löytyvät täältä:  https://dicellolevitt.com/nygard-lawsuit/


Lähteet:

  1. Jones, J.S., Alexander, C., Wynn, B. N., Rossman, L. & Dunnuck, C. (2009). Why women don’t report sexual assault to the police: The influence of psychosocial variables and traumatic injury. The Journal of Emergency Medicine 36(4), s. 417–424.
  2. De France, K., Lanteigne, D., Glozman, J. & Hollenstain, T. (2017). A New Measure of the Expression of Shame: The Shame Code. Journal of Child & Family Studies, 26(3), 769-780.
  3. Malinen, B. (2012). Häpeän monet kasvot. Kirjapaja: Helsinki.

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *