Oikeusprosessi ajatellaan usein tapahtumaketjuna: rikosilmoitus, kuulustelu, esitutkinta, syyteharkinta, oikeudenkäynti, tuomio. Juridisesti tämä on ymmärrettävää. Ihmisen sisäisessä maailmassa oikeusprosessi voi kuitenkin olla jotakin paljon laajempaa.
Se voi olla vuosia kestävä odotus, jossa oma elämä jää kiinni tapahtumaan, jota muut arvioivat. Se voi olla tilanne, jossa ihminen joutuu kertomaan kaikkein vaikeimmat kokemuksensa vieraille ihmisille, tarkkojen kysymysten alla, joskus vastapuolen läsnä ollessa. Se voi olla tunne siitä, että oma kipu muuttuu asiakirjoiksi, päivämääriksi, ristikuulusteluksi ja näytön arvioinniksi.
Oikeusprosessi voi olla välttämätön. Se voi olla tärkeä. Se voi tuoda oikeutta. Mutta se voi myös jättää hiljaisia haavoja.
EMDR-terapia voi auttaa silloin, kun oikeusprosessiin liittyvät muistot, kuulustelut, kohtaamiset, odottaminen tai oikeudenkäynti ovat jääneet mieleen ja kehoon häiritsevinä kokemuksina.
Oikeusprosessi ei ole vain juridinen prosessi
Kun ihminen joutuu oikeusprosessiin rikoksen uhrina, todistajana, asianomistajana tai joskus myös syytettynä, hänen odotetaan toimivan järjestelmän ehdoilla. Hänen pitää muistaa, kertoa, vastata, täsmentää, odottaa ja kestää epävarmuutta.
Psykologisesti tämä voi olla hyvin raskasta.
Ihminen voi joutua palaamaan tapahtumiin, joita hän yrittää muuten pitää poissa mielestään. Hän voi joutua kertomaan yksityiskohtia, joihin liittyy häpeää, pelkoa, inhoa tai avuttomuutta. Hän voi joutua sietämään sitä, että hänen kertomustaan epäillään tai arvioidaan ulkopuolelta.
Oikeusprosessi voi myös kestää pitkään. Kuukausien tai vuosien odotus voi pitää ihmisen sisäisesti kiinni tapahtuneessa. Vaikka arki jatkuisi, mieli voi palata yhä uudelleen kysymyksiin:
Uskotaanko minua?
Mitä jos en muista oikein?
Mitä jos joudun kohtaamaan hänet?
Mitä jos tuomio ei vastaa sitä, mitä koin?
Miten kestän sen, että kaikki käydään uudelleen läpi?
Kun todistaminen aktivoi traumaattisen muiston
Todistaminen voi olla psyykkisesti kuormittavaa erityisesti silloin, kun kerrottava asia liittyy traumaattiseen kokemukseen. Ihminen ei silloin välttämättä vain muistele tapahtunutta. Hän voi kehollisesti palata siihen.
Sydän alkaa hakata. Kädet tärisevät. Kurkku kuivuu. Ajatus katkeaa. Keho jännittyy. Olo voi muuttua epätodelliseksi. Ihminen voi tuntea samaa pelkoa, häpeää tai avuttomuutta kuin alkuperäisessä tilanteessa.
Tämä ei tarkoita, että hän olisi epäluotettava tai ettei hän haluaisi kertoa. Usein se tarkoittaa, että traumaattinen muistoverkosto aktivoituu.
Oikeussalissa tai kuulustelussa ihminen joutuu samaan aikaan tekemään monta vaikeaa asiaa: muistamaan, säätelemään tunteitaan, vastaamaan tarkasti, kestämään katseita, kuuntelemaan kysymyksiä ja pysymään läsnä. Jos tapahtumaan liittyy trauma, nämä vaatimukset voivat ylittää hetkellisesti hänen säätelykykynsä.
Se, mikä oikeudessa on normaalia näytön arviointia, voi ihmisen sisäisessä maailmassa tuntua siltä, ettei häntä uskota. Se, mikä juristille on tarpeellinen tarkentava kysymys, voi muistuttaa uhria epäilystä. Se, mikä asiakirjassa on neutraali ilmaus, voi ihmiselle tuntua oman kokemuksen pienentämiseltä.
Tässä on oikeusprosessin vaikea kaksitasoisuus. Järjestelmä tarvitsee tarkkuutta, näyttöä ja kriittistä arviointia. Ihminen tarvitsee kuulluksi tulemista, turvaa ja kokemusta siitä, että hänen kokemuksellaan on merkitys.
Nämä kaksi tarvetta eivät aina kohtaa.
Asiakasesimerkki: kun oikeudenkäynti jäi kehoon
Eräs asiakas hakeutui terapiaan sen jälkeen, kun rikosasia oli jo päättynyt. Ulkoisesti kaikki oli ohi. Päätös oli annettu, asianajajan kanssa ei enää tarvinnut vaihtaa viestejä, eikä uusia kuulemisia ollut tulossa.
Silti asiakas ei päässyt irti prosessista.
Hän kertoi heräävänsä öisin siihen, että kävi mielessään uudelleen läpi, mitä olisi pitänyt sanoa. Oikeussalin äänet palasivat mieleen: oven sulkeutuminen, paperien kahina, kysymyksen sävy. Hän muisti erityisesti hetken, jolloin hänen kertomustaan oli tarkennettu tavalla, joka sai hänet tuntemaan itsensä pieneksi ja epävarmaksi.
Hän sanoi:
“Minusta tuntuu, että se tapahtui kahdesti. Ensin se mitä tapahtui. Sitten se, kun minun piti todistaa siitä.”
Tämä lause kuvaa monen oikeusprosessin kokeneen sisäistä todellisuutta. Alkuperäinen tapahtuma on yksi haava. Prosessi voi joskus muodostaa toisen.
EMDR-työskentelyssä ei lähdetty muuttamaan hänen käsitystään oikeuden ratkaisusta. Työskentelyn kohteeksi valittiin oikeussalin hetki, jossa keho meni lukkoon ja mieleen nousi ajatus: “Minua ei uskota.”
Kun tätä muistoa käsiteltiin, siihen alkoi liittyä muutakin tietoa: olin siinä tilanteessa, tein parhaani, minun ei tarvinnut olla täydellinen todistaja, se että minulta kysyttiin vaikeita kysymyksiä ei tarkoita, että kokemukseni olisi mitätön.
Muisto ei kadonnut, mutta sen ote muuttui. Oikeussali ei enää tullut uniin samalla voimalla.
Mitä EMDRä voidaan käsitellä oikeusprosessin jälkeen?
EMDR-terapiassa voidaan käsitellä sekä alkuperäiseen tapahtumaan että itse oikeusprosessiin liittyviä muistoja. Joskus tärkein kohde on rikos, väkivallan hetki, onnettomuus tai uhkaava tilanne. Joskus vaikeimmaksi jää jokin myöhempi kohta prosessissa.
Kohdemuisto voi olla esimerkiksi:
ensimmäinen kuulustelu
poliisin tai viranomaisen soitto
lääkärintarkastus tai lausunnon tekeminen
asianajajan kanssa käyty vaikea keskustelu
vastapuolen kohtaaminen odotustilassa
hetki, jolloin oma kertomus kyseenalaistettiin
oikeussaliin astuminen
tuomion kuuleminen tai lukeminen
kokemus siitä, ettei tullut uskotuksi tai ymmärretyksi
Tällaisiin muistoihin voi liittyä kielteisiä uskomuksia itsestä:
“I am helpless.”
“Minua ei uskota.”
“En osaa puolustaa itseäni.”
“Minun olisi pitänyt muistaa paremmin.”
“Minussa on jotain väärää.”
“En saa oikeutta.”
“Minun äänelläni ei ole merkitystä.”
EMDR-terapiassa näitä uskomuksia ei yritetä vain kumota järjellä. Sen sijaan käsitellään muistoja, joihin ne ovat kiinnittyneet. Kun muiston tunne, ja kehollinen lataus vähenee, myös uskomus voi alkaa muuttua.
Myönteisempi ja realistisempi ajatus voi olla esimerkiksi:
“Tein parhaani.”
“Minun kokemuksellani on merkitys.”
“Minulla on oikeus tulla kuulluksi.”
“En ole enää siinä tilanteessa.”
“Minun ei tarvitse olla täydellinen, jotta kokemukseni olisi totta.”
Mitä toipuminen voi tarkoittaa?
Oikeusprosessin haavoista toipuminen ei tarkoita, että ihminen unohtaa tapahtuneen tai alkaa pitää prosessia hyvänä kokemuksena. Se ei tarkoita, että epäoikeudenmukaisuus menettää merkityksensä.
Toipuminen voi tarkoittaa sitä, että oikeussali ei enää tule uniin. Että kuulusteluhuone ei enää aktivoidu kehossa joka kerta, kun asiaa ajattelee. Että ihminen voi lukea asiakirjan menemättä täysin lukkoon. Että hän voi muistaa tapahtuneen ilman, että häpeä, pelko tai avuttomuus vievät kaiken tilan.
Toipuminen voi tarkoittaa myös äänen takaisin saamista.
Moni oikeusprosessissa ollut kokee, että oma kokemus siirtyi hetkeksi muiden haltuun. Poliisi kysyi, asianajajat muotoilivat, tuomioistuin arvioi, vastapuoli kiisti, asiakirjat tiivistivät. Toipumisessa ihminen voi vähitellen saada takaisin kokemuksen siitä, että oma elämä kuuluu hänelle.
Milloin apua kannattaa hakea?
Apua kannattaa hakea, jos oikeusprosessiin liittyvät muistot, odotus, kuulustelut tai oikeudenkäynti jäävät häiritsemään arkea. Erityisen tärkeää apu voi olla, jos ihminen kärsii univaikeuksista, painajaisista, välttelystä, voimakkaasta häpeästä, toistuvasta tapahtumien läpikäymisestä, lamaantumisesta, vihaisuudesta tai tunteesta, ettei hän pääse sisäisesti eteenpäin.
Apua kannattaa hakea myös silloin, jos oikeusprosessin päättyminen ei tuokaan helpotusta, vaan olo muuttuu tyhjäksi, katkeraksi tai turvattomaksi.
Oikeusprosessi voi olla välttämätön tie oikeuden hakemiseen, mutta samalla se voi olla psykologisesti kuormittava kokemus. Kuulustelut, todistaminen, odottaminen, vastapuolen kohtaaminen, ristiriitaiset tunteet ja tuomion odottaminen voivat jättää jälkiä, joista ihminen ei aina puhu.
Nämä ovat oikeusprosessin hiljaisia haavoja.
