Helsingin Sanomat haastatteli minua omaisen katoamisen teemasta hiljattain. Koska aihe on erittäin koskettava ja psykoterapiatyö ihmisten kanssa, joiden omainen on kadonnut, opettaa hyvin paljon rakkaudesta, toivosta, luopumisesta ja surusta, haluan jakaa joitakin ajatuksiani ja kokemuksiani tästä. Näin myös siksi, että HS:n artikkelissa ei valitettavasti juurikaan käsitelty sitä, miten omaisen katoamiseen liittyvästä surusta on mahdollista toipua.
Suomessa vuosittain noin 20 ihmistä jää kateisiin, mikä lähes poikkeuksetta aiheuttaa vakavaa traumatisoitumista heidän omaisillensa. Koen itse, että mahdollisuuteni psykoterapeuttina auttaa omaisensa kadottanutta asiakasta on varsin rajallista pelkästään keskustelevan psykoterapian avulla. Tiedän, miten olla näiden asiakkaiden kanssa, mutta asiakkaani syvä jäätynyt suru tuntuu joskus olevan immuuni sanalliselle vuorovaikutukselle. Lohduttaminen menetyksen takia ja toisaalta toivon kannatteleminen kadonneen henkilön elossa olon tai edes löytymisen osalta, ovat vaikeasti yhteensovitettavia teemoja psykoterapiassa. Miten samanaikaisesti tarjota kadonneen omaiselle lohtua mahdollisesta kuolemasta ja toivoa mahdollisesta elämästä?
Elämällä, kuten monilla muillakin asioilla, on alku ja loppu eli syntymä ja kuolema. Kadonneen omaisen tapauksissa odottaminen on vaikeata, koska omainen ei tiedä koska odottaminen päättyy ja tulee loppu. Epätietoisuus tästä aiheuttaa psyykkistä tuskaa ja kärsimystä. Englanninkielinen menetykseen ja suruun liittyvä käsite ”ambiguous loss” viittaa kaksoistodellisuuteen, joka seuraa puuttuvasta kuoleman vahvistamisesta. New Yorkin 9/11 terrori-isku ja sodat edustavat kollektiivista, suuren mittakaavan kahtalaista menetystä, jonka seurauksena ihmiset esimerkiksi New Yorkissa kulkivat kaduilla omaisten kuvien kanssa kysyen vastaantulijoilta ”Oletko nähnyt häntä?” Kahtalainen menetys määritellään kadonneen henkilön omaisen osalta tilanteeksi, johon liittyy menettämisen epävarmuus seurauksena siitä, ettei henkilö tiedä onko hänelle rakas ihminen elossa vai kuollut. Tällöin menetys on vaikea ymmärtää koska on olemassa ainakin teoreettinen mahdollisuus siitä, että menetys korjaantuu ja fyysisesti poissaoleva henkilö palaa.
Tyypillisiä tunteita ja reaktioita omaisen katoamiseen ovat pelko, syyllisyys, epätietoisuus, epäusko ja hämmennys siitä, miten katoamisen kanssa tulisi selviytyä, ja ahdistus johtuen muun muassa tavanomaisten sururituaalien puutteesta. ”Voinko sytyttää kynttilän vainajien muistopäivänä, kun en tiedä onko hän menehtynyt?”, pohti eräs omaisensa kadottanut. Kadonneen kohtaloon liittyvät kysymykset tunkevat uniin ja ovat elämässä mukana päivittäin. Tuntuu, ettei kukaan ymmärrä. ”Ihan kuin olisin juossut seinää päin. Kukaan ei voinut auttaa” kuvasi tuntemustaan eräs asiakkaani puolisonsa katoamisen jälkeen. Traumaperäinen stressihäiriö, masennus ja pitkittynyt suru ovat yleisiä seurauksia omaisen katoamisesta. Noin kaksi kolmesta sairastuu masennukseen, noin joka toinen traumaperäiseen stressihäiriöön ja joka neljäs pitkittyneeseen suruhäiriöön. Pitkittyneellä suruhäiriöllä tarkoitetaan omaisen kuoleman tai katoamisen jälkeen ilmaantunutta alituista, läpitunkevaa ja toimintakykyä lamauttavaa surua, jota luonnehtivat jatkuva kaipaus ja uppoutuminen ajatuksiin vainajasta ja välttämiskäyttäytyminen. Psyykkisten sairauksien esiintyvyys kadonneen omaisilla ei eroa suhteessa henkirikoksen kautta omaisen menettäneisiin, mutta oirehdinta on yhteydessä tapaan, jolla omainen on kadonnut. Aivan samoin kuin kuolemansyy kuolemantapauksissa. Rikoksen mahdollisuus kadonneen osalta ymmärrettävästi pahentaa omaisen psyykkistä oirehdintaa.
Kahtalaisen menetyksen pitkäaikaisista vaikutuksista on toistaiseksi vain vähän tutkittua tietoa. Tosiasioiden kiistäminen, toistuvat takaumat ja unet, sekä voimakas syyllisyys siitä, jos hetkellisesti ajattelee toivosta luopumista, ovat yleisiä ilmiöitä kahtalaisen menetyksen kokeneilla ihmisillä vielä vuosikymmeniä menetyksen jälkeenkin. Silloin kun suru on komplisoitunut kahtalaisen menetyksen takia, suruprosessi on ikään kuin jäätynyt. Se ei siinä tilassa liiku. Toivo kadonneen löytymisestä voi olla realistinen tai epärealistinen. Toivo keskittyy usein alussa kadonneen henkilön palaamiseen tai fyysisen olinpaikan selviämiseen, sitten ehkä siihen, että kadonnut ei olisi joutunut kärsimään. Toivo auttaa omaista pitämään kiinni elämästä ja sietämään kärsimystä. Toivo on tarpeen myös siksi, että se auttaa ylläpitämään yhteyttä kadonneeseen. Siksi en koskaan voisi kuvitella pyrkiä ohjaamaan asiakasta toivosta pois, joskaan en katso asiakseni myöskään ruokkia sitä. Kadonneen omaiset sanoittavat surua ja toivoa seuraavan kaltaisilla ilmaisuilla: ”Elämällä ei ole enää mitään tarjottavaa, jos luovun toivosta”; ”Jos päästäisin irti toivon tunteista, sekoaisin”; ”Tunnen syyllisyyttä, jos luovun toivosta”. Asiakkaani luopuu toivosta sitten kun sen aika on. Psykoterapeuttina voin olla toivon äärellä myötäelävästi hiljaa ja sanoa ymmärtäväni sitä.
Monelle omaisen kuoleman tai katoamisen myötä menettäneelle asiakkaalleni on ollut lohduttavaa kuulla, kun sanon, että surun ja kaipauksen määrä kertoo rakkauden määrästä. Ilman rakkautta ei ole surua. Psyykkinen toipuminen lähtee siitä, että ymmärtää ja sisäistää sen, että ei voida muuttaa tilannetta, mutta voidaan muuttaa itseä. EMDR-terapiamenetelmä antaa mahdollisuuden tilanteen synnyttämien tunteiden työstämiselle ja neutralisoimiselle. Tämän takia keskityn työssäni yleensä siihen. Saan sillä parempia tuloksia kuin keskusteluun pohjautuvalla terapialla, jossa ei välttämättä ole monia sanoja näin kipeään ja tuskaiseen elämätilanteeseen. Mitä sanoa psykoterapian ammattilaisena ihmiselle, joka vuosi toisensa jälkeen pelkää lapsensa menehtyneen henkirikoksen uhrina? Katoamistapauksia poliisissa aikoinaan tutkineena tiedän, kuinka vaikeata kadonneen henkilön löytyminen voi olla tai millaisista olosuhteista kadonnut voi löytyä. Tällaista omaisen epätietoisuutta ja pahimpia pelkoja ja niihin liittyviä mielikuvia itsessään voidaan lievittää EMDR-terapian tekniikoilla. Tämän työn palkitsevuus on siinä hetkessä, kun asiakkaan tuska kasvoilla ja koko kehossa bilateraalisten stimulaatiosarjojen myötä lievittyy ja hän sanoo jotakin sen kaltaista kuin: ”En tiedä mitä tapahtui, mutta voin ajatella, että hän ei ole joutunut kärsimään”. Silloin tiedän, että suru ei ole enää jäätyneessä tilassa ja asiakas tulee pääsemään elämässään eteenpäin. Nämä hetket ovat koskettavia ja herkkiä.
Lähdekirjallisuutta:
https://www.hs.fi/kaupunki/helsinki/art-2000009701473.html?fbclid=IwAR1xNndGT-SX2WVE09USw48cXHpzBUN_KYFWj530c2QpK41Wdeq3WDDk6AQ
Boss, P. (2006). Loss, trauma, and resilience: therapeutic work with ambiguous loss. New York: W.W. Norton & Co.
Campbell, C. L., & Demi, A. S. (2000). Adult children of fathers missing in action (MIA): An examination of emotional distress, grief, and family hardiness. Family Relations, 49(3), 267-276.
Lenferink, L. I., de Keijser, J., Wessel, I., & Boelen, P. A. (2018). Cognitive-behavioral correlates of psychological symptoms among relatives of missing persons. International Journal of Cognitive Therapy, 11, 311-324.
Lenferink, L. I., de Keijser, J., Wessel, I., de Vries, D., & Boelen, P. A. (2019). Toward a better understanding of psychological symptoms in people confronted with the disappearance of a loved one: A systematic review. Trauma, Violence, & Abuse, 20(3), 287-302.
Lenferink, L. I., van Denderen, M. Y., de Keijser, J., Wessel, I., & Boelen, P. A. (2017). Prolonged grief and post-traumatic stress among relatives of missing persons and homicidally bereaved individuals: A comparative study. Journal of Affective Disorders, 209, 1-2.
Wayland, S., Maple, M., McKay, K., & Glassock, G. (2016). Holding on to hope: A review of the literature exploring missing persons, hope and ambiguous loss. Death Studies, 40(1), 54-60.
PS. Suorat lainaukset asiakkaideni luvalla.
