Venäjän armeijan sotilaiden tekemistä ukrainalaisten siviilien raiskauksista on puhuttu paljon. Hiljattain Helsingin Sanomat julkaisi aiheesta artikkelin (https://www.hs.fi/kuukausiliite/art-2000009200754.html), jonka mukaan näiden rikosten tutkinta on hyvin vaikeata, ja uhreista harva haluaa todistaa oikeudessa koska artikkelin mukaan aiemmatkin sodat osoittavat, että voi viedä vuosia, ennen kuin seksuaalista väkivaltaa kokeneet henkilöt haluavat tai voivat häpeältään puhua. Haluan tässä tekstissäni korjata muutamia artikkelissa nähdäkseni olevia vääriä näkäkantoja.
Kansainvälisessä rikostuomioistuimessa (International Criminal Court, ICC) on todistajille tukijärjestelmä, jossa traumatisoitumiseen erikoistuneet psykologit avustavat todistajia oikeudessa esiintymisessä ja tarjoavat tuomioistuimen jäsenille tietoa todistajan psyykkisestä tilasta. Tämä osaaminen on laajennettavissa myös rikostutkintaan, joissa todistajia kuullaan ensimmäisen kerran. Esimerkiksi Suomessa seksuaalirikoksen asianomistajan kuulemisen yhteydessä on yksittäistapauksissa hyödynnetty traumapsykoterapeuttista osaamista. Kummassakaan tilanteessa todistajan kertomuksen sisältöön ei luonnollisestikaan puututa, mutta rikoksen uhrin stressiä, huolta ja ahdistusta sillä voidaan lievittää, mikä puolestaan edistää kertomuksen antamista ja ehkäisee uhrin lisätraumatisoitumista.
Sodankäynnin yhteydessä koetulla seksuaalisella väkivallalla on tutkimusten mukaan merkittäviä psyykkisiä vaikutuksia. Liberian sodan yhteydessä seksuaalinen väkivalta lisäsi merkitsevästi henkilön riskiä saada traumaperäisen stressihäiriön (PTSD) ja masennuksen oireita sekä itsetuhoisia ajatuksia. Näihin oireisiin on jo tarjolla useita tehokkaiksi todettuja psykoterapiamenetelmiä, joista esimerkiksi PTSD:n kansallisena hoitosuosituksena tunnettu EMDR-terapiamenetelmä perustuu mielikuvien avulla työskentelyyn ja on mahdollista toteuttaa myös ilman, että raiskatun tarvitsisi lainkaan EMDR-terapiassa sanoittaa kokemustaan. Tämä voi madaltaa kynnystä näiden palveluiden piiriin hakeutumiselle. Häpeästä on näiden menetelmien avulla mahdollista päästä eroon, mikä puolestaan edistää myös sotarikosten tutkintaa ja oikeusprosessia.
Sodassa tapahtuneilla raiskauksissa on myös ylisukupolvien ulottuvia sosiaalisia ja yhteisöllisiä vaikutuksia. Kongon sodan yhteydessä noin kolmannes raiskatuista naisista joutui perheensä ja kuusi prosenttia yhteisönsä hylkäämäksi. Tämä oli yhteydessä raiskauksesta seuranneeseen raskauteen ja joukkoraiskaukseen. Sosiaalisen hyvinvoinnin edistämiseksi ja syrjinnän ehkäisemiseksi raiskauksen kokeneet henkilöt toivoivat koulutusohjelmia, jotka auttaisivat yhteisöjä ymmärtämään, kuinka kohdata sodassa raiskattuja, sekä pariterapiapalveluita puolisonsa kanssa traumasta toipumiseen. Ruandan kansanmurhan yhteydessä huomiota on puolestaan kiinnitetty raiskauksista syntyneisiin jälkeläisiin. Interventio ohjelmina on esitetty perheterapiapalveluiden mahdollisuutta vaikuttaa näihin lapsiin, joiden elämää leimaavat usein ristiriitaiseen identiteettiin, sosiaaliseen stigmaan ja syrjimiseen, sekä toisen vanhemman puutteeseen liittyvät haasteet.
Tänä päivänä sodassa seksuaaliselle väkivallalla altistumisen ei tarvitse johtaa uhrin subjektiiviseen kokemukseen stigmatisoitumisesta ja vaikenemiseen. Se tulisi nähdä samoin kuin muun väkivaltarikoksen uhriksi sodassa joutuminen: traumaattisena ei-toivottuna elämäntapahtumana, johon on saatavissa apua ja johon voi hakea oikeutta. Tutkimusten mukaan kaksi kolmesta sodassa raiskatusta naisesta toivoo teon johtavan tuomioon. Huomattava osa kansainvälisessä rikostuomioistuimessa ja Jugoslavian sotarikostuomioistuimessa todistaneista henkilöistä kokee todistamisen olleen merkittävä osa psyykkistä toipumisprosessia. Tätä voidaan edistää kehittämällä rikostutkintaa ja oikeusprosessia uhrisensitiivisemmäksi ja tarjoamalla psykososiaalisia tukipalveluita tähän haasteelliseen elämäntilanteeseen sopeutumiseen.
