Tunnustuksella on rikosasiassa lähtökohtaisesti vahva todistusvoima eikä sitä syyttä ole kutsuttu todisteiden kuningattareksi. Osa tunnustuksista on kuitenkin vääriä ja niiden havaitseminen on tärkeätä, jotta vääriltä tuomioilta voidaan välttyä.
Väärät tunnustukset ovat olleet oikeuspsykologisen tutkimuksen kohteena jo yli 40 vuoden ajan ja niiden ymmärtämiselle on kehittynyt vankka tieteellinen perusta. Niihin liittyvien riskitekijöiden tunnistaminen perustuu pitkälti todellisessa elämässä tapahtuneiden väärien tunnustusten tutkimiselle. Aktiivinen toimija tällä saralla on ollut Yhdysvaltalainen Innocence Project -järjestö, jonka perustamisen jälkeen yli 360 rikoksista tuomittua vankia on DNA-tutkimusten perusteella todettu syyttömiksi ja vapautettu. Näistä noin 15-20 prosenttiin tapauksia on liittynyt väärä tunnustus. Vain osa vääristä tunnustuksista on vapaaehtoisia, millä tarkoitetaan käytännössä sitä, että ne eivät tapahdu ulkoisista tekijöitä johtuen (esim. poliisikuulusteluun liittyvä stressi ja tai subjektiivinen kokemus painostamisesta), vaan henkilö käytännössä ilman minkäänlaista vaikuttamista tunnustaa rikoksen, jota hän ei ole tehnyt tai jota ei ole tapahtunut. Käsittelen tässä blogitekstissä vain tätä väärien tunnustusten tyyppiä.
Miksi sitten joku toimisi tällä tavoin? Miksi joku esimerkiksi kävelisi poliisilaitokselle ja ilmoittautuisi tekijäksi vakavaan rikokseen, josta voi seurata usean vuoden vankeusrangaistus, vaikka ei tosiasiassa ole siihen syyllistynyt. Mahdollisia selityksiä on alamme tutkimuskirjallisuudessa mainittu useita, vaikka vain pieni osa väärien tunnustusten kokonaistutkimuksesta on keskittynyt nimenomaan vapaaehtoisiin vääriin tunnustuksiin.
Yksi mahdollinen selitys voi olla se, että poliisille ilmoittautuvan vapaaehtoisen väärän tunnustuksen tekijällä voi olla voimakas huomionhakuisuuden tarve ja esimerkiksi paljon julkisuudessa olevan rikoksen tunnustamalla henkilö voi kokea saavansa tätä tarvetta tyydytetyksi. Rikollisen maineen saaminen, typerä pila tai vedonlyönti voivat myös olla huomionhakuun liittyviä mahdollisia selityksiä. Toinen mahdollinen selitys on se, että henkilöllä on jostakin muusta syystä käsittelemättömiä syyllisyyden tuntoja ja niiden synnyttämää ahdistuneisuutta, joita hän purkaa ja työstää tekemällä väärän tunnustuksen. Tämä hypoteesi ei ole saanut merkittävää tukea empiirisistä tutkimuksista. Kolmas mahdollinen selitys liittyy psykoositason sairauksiin, jossa henkilön harhainen maailma antaa perusteen väärän tunnustuksen tekemiselle. Tällaisissa tapauksissa henkilö aidosti uskoo siihen, että hän on teon tekijä ja hänen kertomansa voi olla yhtä siltä osin yhtä vakuuttavaa kuin että hänellä olisi todelliseen tapahtumaan perustuva muistijälki tapahtumasta. Neljäs mahdollinen selitys on se, että väärän tunnustuksen tehnyt henkilö haluaa suojella todellista, yleensä tuntemaansa rikoksentekijää tekemällä tunnustuksen. Tästä syystä on tärkeätä, että esitutkinnassa huomioidaan tunnustuksen tehneen henkilön lähipiiri mahdollisena todellisena tekoon syyllisenä henkilönä. Mahdollisia selityksiä vapaaehtoiselle tunnustamiselle on varmasti monia muitakin. Yleensä ne voidaan tiivistää jonkin psyykkisen tai välineellisen tavoitteen saavuttamiseksi. Näissä tilanteissa on tärkeätä herättää kysymys siitä, mihin henkilö tunnustuksella pyrkii.
Vääriin tunnistuksiin yleisesti liitettyjä henkilöön liittyviä riskitekijöitä ovat tutkimusten mukaan nuori ikä, psyykkinen sairaustausta ja älyllinen kehitysvammaisuus. Poliisikuulusteluihin liittyviä riskitekijöitä ovat muun muassa kuulustelun pitkä kesto ja henkilön johdateltavuus. Vapaaehtoisen väärän tunnustuksen tekeminen on lyhytnäköistä. Henkilö ei välttämättä lainkaan ajattele sitä, mitä siitä voi seurata. Kaikki vääriin tunnustuksiin käytetty aika on pois poliisien resursseista oikean tekijän selvittämiseksi. Pahimmillaan tällainen hukkaan mennyt aika mahdollistaa uusien rikosten tapahtumisen.
Aihetta sivuavia linkkejä:
https://falseconfessions.org/false-confessions-happen/
Katsaustutkimuksia viime vuosilta, mm:
Gudjonsson, G. (2021).The science-based pathways to understanding false confessions and wrongful convictions. Front. Psychol. 12:633936. doi: 10.3389/fpsyg.2021.633936
Otgaar H, Schell-Leugers JM, Howe ML, Vilar ADLF, Houben STL, Merckelbach H. (2021) The link
between suggestibility, compliance, and false confessions: A review using experimental and field studies. Appl Cognit Psychol. 2021;35:445–455. https://doi.org/10.1002/acp.3788
