Kokemusasiantuntijuuden ja asiantuntijuuden yhdistäminen aikaansaa laajakatseista vertaisasiantuntijuutta

Mikä on asiantuntemuksen, eli erityisen perehtyneisyyden ydin? Se, että ihminen on professori, dosentti, erikoistutkija ja oman tutkimuskenttänsä tietäjä ja osaa esitellä asiaan liittyvät teoriat ja tieteelliset löydökset? Vai se, että hän on henkilökohtaisen kokemuksensa perusteella perehtynyt asiaan ja hän on jollakin tavalla osallinen aiheeseen. Jälkimmäisestä käytetään käsitettä kokemusasiantuntija. Kyse ei ole välttämättä vertaistuesta vaan esimerkiksi siitä, että  kokemusasiantuntija kouluttaa asiantuntijoita oman kokemuksensa kautta. Toisinaan kuulee sanottavan, että siinä missä asiantuntija kertoo asiasta neutraalisti ja objektiivisesti, kokemusasiantuntijan kertomukseen sisältyy tunnetta. Kumpi osaaminen on arvokkaampaa? Mitä jos samassa henkilössä yhdistyvät molemmat?

Kumpaakin asiantuntijuuden muotoa voidaan käyttää eri tarkoituksiin. Kyky puhua omista kokemuksistaan rehellisesti ja avoimesti on usein osa voimaantumisen polkua ja sen myötä kanssakulkijoiden motivoimista. Kokemusasiantuntijuus voi toimia kuitenkin myös päättäjätasolla tiedon tuottamisena esimerkiksi palvelujen kehittämiseen tai poliittisten linjausten laatimiseen. Kokemusasiantuntijuuden ei tarvitse olla tunteikasta puhetta tai mielipidettä. Parhaimmillaan se voi olla myös oman kokemuksen peilaamista tutkimustietoon, asiantuntijuuden tuottamaan tietoon. Tällöin puhutaan jo näiden kahden asiantuntijuuden yhdistymisestä samassa henkilössä. Tällaisesta asiantuntijuuden muodosta on järjestötasolla käytetty käsitettä vertaisasiantuntija.

Olen tällä viikolla keskustellut kolmen asiantuntija työtehtävissä olevan asiakkaani kanssa vaikeudesta laajentaa julkisesti omaa asiantuntijuutta käsittämään myös kokemusasiantuntijuutta. Yksi heistä on terveydenhuollon alalta, toinen oikeustieteen alalta ja kolmas sosiaalityön alalta. Jokainen heistä on myös kokemusasiantuntija. Eräs heistä vertasi osuvasti ilmiötä seksuaalisten vähemmistöryhmien kaapista ulos tuloon ja totesi että vasta sitten, kun kokemukseen liittyvä häpeä ja pelko on voitettu, on kaapista ulostulo mahdollista. Liitän myös itseni tähän joukkoon ja annan siitä pari esimerkkiä. Olen toiminut vainoamisilmiön asiantuntijana Suomessa vuodesta 2001 alkaen. Vuonna 2014 voimaantullut laki vainoamisesta perustui kansanedustaja Pauliina Viitamiehen tekemään lakialoitteeseen, jonka laadinnan yhteydessä olimme yhdessä luonnostelleet lakitekstiä. Myöhemmin olin lakivaliokunnan kuultavana asiasta. Muutama vuosi sitten jouduin itse tahtomattani vainoksi kokemani käyttäytymisen kohteeksi useiksi kuukausiksi. Sain kolmeen eri sähköpostiini eri aikoina lähetettyjä ei-toivottuja yhteydenottoja, kuten perusteettomia laskuja ja erilaisin uhkauksin ja käskyin sävytettyjä kirjeitä. Sama materiaali lähetettiin maapostissa sekä kotini- että toimistoni osoitteisiin. Sain lukemattomia tekstiviestejä, vaikka vastasin niihin alussa ”älä ole minuun missään yhteydessä, kiitos”. Minun kanssani töitä tehneeseen kollegaani oltiin yhteydessä ja hänelle kerrottiin, että mielenterveyteni oli järkkymässä. Minusta kirjoitettiin anonyymeja, mutta tuttaville tunnistettavia ja herjaavia kirjoituksia internettiin, joissa minulla vihjailtiin olevan persoonallisuushäiriö. Sidosryhmäläiselleni ilmoitettiin, että minut aiottiin kaikin tavoin raivata ”pois työstäni”. Oikeuteen jätettiin kanne, jossa vaadittiin, että käräjäoikeus eväisi, vailla mihinkään lakiin perustuvaa perustetta, oikeuteni harjoittaa ammattiani. Toimitiloihini yritettiin väkisin tunkeutua kello 20 illalla. Tässä muutamia esimerkkejä mainitakseni. Kun tämä alkoi, minusta tuli asiantuntijan lisäksi kokemusasiantuntija. Opin nopeasti, millaista on olla vainon ja toistuvan häirinnän kohteena. Tämä konkretisoitui turvallisuusalan asiantuntijoille pitämäni luennon aikana, kun kerroin heille asiantuntijana, mitä vaino on ja millaisia vaikutuksia se saa aikaan sen kohteessa olevassa henkilössä ja miten ihminen säilyttää toimintakykynsä ja tehostaa sitä kriisitilanteessa. Puhuessani shokkivaiheesta, reaktiovaiheesta ja käsittelyvaiheesta ja niiden jälkivaikutuksista kävin mielessäni läpi omia kokemuksiani, mutta en sanonut niistä sanaakaan. Tämä oli vaikein koskaan pitämäni asiantuntijaluento. Tuolloin pysyin ns. kaapissani.

Toinen esimerkki. Olen viime vuosina kirjoittanut paljon oikeusprosessiin liittyvästä stressistä. Olen viitannut kirjoituksissani mm. kansainvälisissä sotarikostuomioistuimissa käytössä oleviin todistajansuojeluohjelmiin ja niissä ilmenneisiin haasteisiin erityisesti todistajan kokeman stressin näkökulmasta. Viimeisen vuoden ajan olen ollut asiantuntijatodistajana Liberian sotarikosoikeudenkäynnissä. Näihin tapauksiin liittyvä stressi ja mahdolliset turvallisuusuhat ovat tulleet osaksi henkilökohtaista elämääni. Asiantuntijana jatkan vaikuttamistyötäni sotarikosoikeudenkäynneissä kansainvälisillä foorumeilla. Tässäkin asiassa olen sekä asiantuntijan, että kokemusasiantuntijan roolissa. Hiljattain keskustelin asiasta erään KRP-aikaisen ystäväni kanssa. Pohdimme yhdessä, vaikuttaako kokemusasiantuntijuus jollakin tavalla asiantuntijan näkemyksiin eli sumentaako oma kokemus jotenkin kykyä pysyä asiantuntijuudessa objektiivisena. Näen itse asian niin, että voin toimittaa, vaikka luennossani, objektiivisesti esimerkiksi tiedon siitä, millaisia psykososiaalisia vaikutuksia vaino tai sotarikosoikeudenkäynnissä todistaminen saa sen kohteena olevissa henkilöissä aikaan. Sen jälkeen voin halutessani jatkaa siitä, miten asian henkilökohtaisesti koin. Minun kokemukseni on pisara meressä. Löytyy paljon vastaavassa tilanteessa olleita ihmisiä, joiden kokemus on voinut olla erilainen.

Kolmen asiakkaani kanssa käydyissä keskusteluissa pohdimme sitä, mikä pitää meidät kaapissa. Häpeä ja pelko, oli paras arviomme. Niin kauan, kun on häpeää tai pelkoa, ei asiasta halua tai kykene julkisesti puhumaan. Itse olen työstänyt kumpaakin edellä kuvattua kokemustani EMDR-terapian avulla. Tiedostan nyt hyvin, ettei minun ole syytä kokea häpeää siitä, että joku haluaa vainota, häiritä ja kiusata minua. Ei se ole minun syytäni enkä ole siitä vastuussa. Sotarikoksissa todistamiseen liittyvän pelon ja huolen torjumiseksi voi tehdä turvallisuuteni osalta tietyt varotoimet, mutta ns. maan alle en ole ajatellut painua. Silloin kaapista ulostulo ei olisi mahdollista.